Haikaralla oli ennen para
Haikaralla kerrotaan olleen henkiolento, para, joka toi taloon hyvää onnea. Paran tehtävä oli talon ja omistajansa auttaminen ja varallisuuden kasvattaminen. Para saattoi ottaa eläimen hahmon. Alueella on säilynyt muutakin vanhaa, harvinaista uskomuksellista perintöä ja siellä voi aistia edelleenkin muinaisten aikojen tuntua.
Lohjan Pyhän Laurin kirkon asehuoneen seinämaalaus 1410-luvulta. Nainen kirnuaa voita vierellään olevan paran tuomasta maidosta. Toinen nainen lypsää lehmää paran avustamana. Ruotsin kirkoista löytyy vastaavantyyppisiä maalauksia.
Vanhat tavat ja uskomukset ovat eläneet kansan parissa pitkään. Ikaalisten Vähä-Röyhiön kylän Ala-Nikkilän talosta kotoisin oleva isoäitini Kaisa Vähätalo (s. 1920 – k. 2008) tiesi kertoa minulle synnyinpaikassani Haikaran talossa olevasta parasta (ruots. bära, bjäran, bäran, mjölkharen), joka toi taloon hyvää onnea. Isoäitini kertomus tavallaan kytkee vielä minutkin talonpoikaiseen uskomusmaailmaan ja tapoihin sekä kenties noitaperinteeseenkin, josta Luhalahdesta ja sen lähialueelta olen kuullut useampia kertomuksia. Elämässä tarvitaan onnea ja paran apu on tarpeen edelleen nykypäivänäkin, mitä se sitten kenenkin kohdalla merkitsee.
Wilhelm Carlsson on vuonna 1871 todennut, että olemme monen wanhan tavan sitkeesti kansan parissa pysyneen, niin owat myös wanhat ihmisluontoon kuuluwaiset ja katholilaisuudesta perityt taikuudet ja noituus peräti syvälle kansan mieleen täälläkin juurtuneet, waikka niiden julki=ilmeissään uudemman ajan kristillisessä walossa on wäkisinki täytynyt piiloon paeta. Myös tontuista eli trullista kuullaan joskus täälläkin wielä puhuttawan. Sakari Topeliuksen Maamme kirjan mukaan taikain uskominen on jäännös pakanuuden ajoilta ja että näitä jäännöksiä on paikoin jäljellä. Hän on arvellut, että suurten erämaiden yksinäisyys on voimallisesti vaikuttanut kansan mielikuvitukseen.
Jälkeenpäin olen kirjallisuudesta löytänyt kansanperinnetietoa, jonka mukaan Haikaralla oli ennen para. Tämän ovat isoäitini lisäksi tuoneet esiin eri kertojat. Kansanperinteessä para tunnetaan eräänlaisena talonhaltijana. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että Haikaran parasta on kertonut Ikaalisten Leutolan kylästä kotoisin oleva äitini täti Elli Vähätalo (s. 1904 – k. 1975). Hän kuoli samana keväänä kuin minä synnyin, mutta äitini ehti kertoa hänelle olemassaolostani ja tulevasta nimestäni. Elli Vähätalon kertomus löytyy Martta Sevion (s. 1901 – k. 1993) kirjoittamasta Kansantietoutta Parkanosta ja sen ääriltä -teoksesta seuraavasti:
Haikaralla Ikaalisis oli ennen para, joka kanto taloon kaikellaista tavaraa. Kerran, ku emäntä oli keittäny puuroo koran lierellä, ajo se puuron vatiin ja sano:
”Syö nyt para,
Syö nyt para.
Ei ole silimiä näkemäs
Eikä korvia kuulemas.”
Emäntä koputteli leppäsellä vittalla puuron päälle ja sano: ”Kitti, katti tuo puuron voita.” Silloin juoksi elävä ku kettu kotio, kyyristy puurovarin päälle ja sonti siihen ku voin heraa. Renki näki salaa tämän ja löi korennolla elävää. Se kuoli – samas kuoli eämäntäki.
Elli Vähätalo (s. 1904 – k. 1975).
Samassa teoksessa Lauri Peurala Jämijärveltä on kertonut Haikaraan liittyen seuraavaa:
Haikaran emäntä oli vieny kupilla riiheen tontulle puuroo. Renki söi sen ja lykkäs läjän kuppiin. Tonttu suuttu ja tappo emännän.
Haikara mainitaan Suomen Kansan Vanhoista Runoissa. Viljo Alasen haastattelemana Siina Keskinen on kertonut vuonna 1931 paran synnyttämisestä seuraavaa:
Haikaran talossa oli ennen para, joka kantoi taloon kaikenlaista tavaraa. Erään kerran oli emäntä keittämässä puuroa kodan liedellä. Ajettuaan puuroa vatiin sanoi hän:
”Synny para,
synny para,
ei ole silmää näkemäs’
eikä korvaa kuulemas’.”
Silloin juoksi sellainen elävä kuin kettu kotaan. Emäntä kaputteli leppäsellä vittalla puuroa ja sanoi:
”Kitti, katti, tuo puuroon voita”
Silloin eläin kyykistyi puurovadin päälle ja ”sonti” siihen niinkuin voin heraa. Renki näki salaa tämän ja löi korennolla elävää, niin että se kuoli. Samaan aikaan kuoli talosta emäntä. ”Oliko hän sitten niin paholaisen liitos.”
Aleksiina (Siina) Keskinen (s. 1857 – k. 1941) Iso-Röyhiössä kotinsa edustalla.
Aleksander Sirén Luhalahdesta on vastaavasti kertonut paran synnyttämissanat:
Synny para, kasva para,
ei ole toista silmää näkemäs’
eikä korvaa kuulemas’.
Osalla yllämainituista tarinoiden kertojista on tavalla tai toisella yhtymäkohtia Haikaran taloon, joten ei liene sattumaa, että heillä on ollut perimätietoa Haikaran parasta.
Lähteet:
Carlsson, Wilhelm (1871). Pitäjänkertomuksia IV. Entinen Ikalinen. Historiallinen kertomus Ikalisten, Parkanon ja Kankaanpään pitäjistä. Kangasalan kirjapaino 1974.
Sevio, Martta (1983). Kansantietoutta Parkanosta ja sen ääriltä. Parkano-seura ry. Arvi A Karisto Hämeenlinna.
Suomen kansan vanhat runot X. Satakunnan runot. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1933.
Topelius, Zacharias (1899). Lukukirja alimmaisille oppilaitoksille Suomessa. Maamme Kirja. Kuudestoista suomenkielinen painos. Helsinki.
Aihepiiriin liittyvää muuta aineistoa:
Ala-Helle, Tommi (2015). Trulli-Siina. Ikaliini 19. Suur-Ikaalisten Sukututkijat ry.
Auvinen, Juha (2014). Kodinhaltija, noidan liittolainen ja tuonela musta peto – Elätti- ja haltijakäärmetarinat ikkunana suomalaiseen käärmeperinteeseen. Pro gradu-tutkielma. Uskontotiede Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos. Turun yliopisto. Kesäkuu 2014.
Haikarat 
Vanha kansa uskoi, että erinäiset ihmiset saattoivat hankkia palvelukseensa salaperäisen olennon, jonka tehtävänä oli huolehtia heidän varallisuudestaan. Olennon yleisin nimitys oli para, mutta tunnettiin myös nimellä pirityinen. Para ja siihen liittyvät uskomukset tunnetiin joka puolella Suomea, joskin käsitykset sen olemuksesta ja synnyttämisestä vaihtelelivat.
Para tunnettiin myös Suur-Ikaalisissa, jossa siitä käytettiin myös nimitystä Mara, mutta Para oli nimityksenä yleisempi. Para täytyi synnyttää. Sen loihti joku suurtietäjä noita, mutta voi sen loihtia eli kutsua itsekin. Siihen kykeni sellainen emäntä, joka ei pelännyt mitään ja todella halusi Paran itselleen. Käsitykset siitä, miten Para synnytetään vaihteilivat maan eri puolilla. Ikaalisissa oli oma tapansa, josta kuvauksessasi on vain Paran synnyttämisen lopussa olevat sanat. Kuvaukseesi näyttää olevan yhdistelmä useampaa tarinaa, mikä ei suinkaan tee siitä vähemmän mielenkiitoista.
Paran loihtimista ja pitämistä pidettiin sekä häpeällisenä että synnillisenä. Salaisesti Paran omistajaa halveksittiin, mutta julkisesti sitä ei rohjettu sanoa sillä Paran omistajalla oli tukenaan vaurauden tuoma voima.
Toinen varallisuudenkartoittaja oli pirityinen. Sitä on kuviteltu pieneksi olennoksi, jota säilyttettiin erityisessä rasiassa. Tällaista rasiaan suljettua kovakuoriaisen, mehiläisen, toukan tai muun hyönteisen muotoista pirityistä oli joka aamu ruokittava omistajansa syljellä tai veripisaralla.
Seitsemisen kylistä on tarina talosta, jonka emäntä kertoi kuulleensa, että talossa pirityinen kantoi saunaan viinaa. Ostajien odottaessa sisällä tyhjät viinna-astiat täyttyivät saunassa itsestään. Oikeudessa talon emämäntä itse kuitenkin osoittautui ”pirityiseksi”. Tarina on tosi, sekä talo että emäntä ovat tiedossa, mutta sitä ei ole tarpeen tässä kertoa.
Kyrösjärven itäpuolelta löytyy paljon mielenkiintoisia tarinoita. Hienoa, että niitä saadaan myös talteen ja luettavaksi.
TykkääTykkää